.. I don't know how to be what you like and simply open up the depths of my soul ..

Ilmoittauduin kevätkaudeksi parille avoimen yliopiston kurssille nuuhkiakseni taas pitkästä aikaa hieman opiskelumaailman tuulia ja toisaalta myös ihan muuten vaan saadakseni pientä uudenlaista ilta-aktiviteettia ja sosiaalista vuorovaikutusta elämääni runsaan kotona kökkimisen vastapainoksi. Olen vuosien varrella nostanut yliopiston mielessäni jollekin kummalliselle jalustalle, ja näiden ajan saatossa ehkä hieman hassut mittasuhteet saaneiden mielikuvieni pohjalta lähdin ennalta kuvittelemaan millaista mahtaakaan olla englannin tekstinymmärtämisen kurssilla, jolle olin menossa.

Välihuomautuksena mainittakoon, että meinasin menettää hermoni jo ilmoittautumisvaiheessa, johon sisältyi kaikenmoisia teknisiä ongelmia uuden kirjautumissysteemin myötä ja muutenkin kyseinen nettipalvelu oli mielestäni käytännöllisyydeltään aivan hanurista. Muutama puhelinsoitto (joiden aikana jouduin taas paljastamaan junttiuteni kyselemällä paria kurssia, jotka aivan satavarmasti olin nähnyt listoilla aiemmin, mutta joita sitten yhtäkkiä ei enää ollut olemassakaan, huoh..) ja homma kuitenkin lopulta onnistui.

Mutta palatakseni siihen mielikuvaan! Näin mielessäni kumeana kaikuvan suuren auditorion, jossa ahkerat opiskelijat istuvat hiljaa siisteissä riveissä papereihinsa syventyneenä, nutturapäisen vakavailmeisen opettajan astellessa salin edessä korkokengät ja karttakeppi kopisten. Näin mielessäni valkokankaalla viuhuvaa kilometrien mittaista vaikeaselkoista asiatekstiä josta en ehdi ymmärtää yhtään mitään.

Ja mikä olikaan totuus? Pienehkö luokkahuone jossa korkeintaan 15 hajallaan istuskelevaa opiskelijaa ja hieman hassu, värikkääseen puuhelmikaulanauhaan, oliivinvihreään samettitunikaan ja runsaaseen vaaleansiniseen luomiväriin sonnustautunut vanhemman puoleinen opettajatäti, joka tarinoi tohkeissaan millaisia tuhoja myrsky teki heidän kotipihallaan. Opetusmateriaaliksi jaetun monistenipun kannessa on Nalle Puhin kuva ja seuraavalla sivulla englanninkielisiä sarjakuvia. All right. :-D

Ehkä suurimman yllätyksen aiheutti kuitenkin kurssilaisten yleinen englannin kielen osaamisen taso. Kyseessähän on sen tasoinen kurssi, joka soveltuu lukiopohjan omaaville, ja jonka on tarkoitus antaa eri alojen opiskelijoille valmiuksia tulkita paremmin oman alansa englanninkielistä lähdemateriaalia jne. No, todellisuudessa porukan kielitaidon taso tuntui olevan jotain yläasteen luokkaa ja välillä oli hieman vaikeuksia keskittyä omiin tehtäviin kuunnellessa vierustovereiden hupaisia sanasta sanaan -blondisuomennoksia.

Erään tehtävän yksi esimerkkilause meni vähän tähän tapaan: "Mary prefers the company of older people" (lause oli todellisuudessa pidempi ja hitusen mutkikkaampi koska kyseessä oli tiivistystehtävä, mutta pääpiirteissään se meni siis noin). No tuo company tarkoitti tietysti vieruskavereiden mielestä yhtiötä/yritystä. Hi hi hii.. xD (no joo, oon kauhee, ei sais nauraa, heheh..).


Sain tossa yhtenä päivänä kimpun kenialaisia reilun kaupan kukkia. Kyllä, kenialaisia. Tuntuuko kenestäkään muusta hassulta ajatus, että kukkia roudataan Keniasta saakka? :-D Siinä matkalla ne ovat vielä käyneet pakkaamossa Hollannissa.. Ostamalla tuollaisen kukkakimpun tukee afrikkalaisten mukavasti organisoitua työskentelyä sikäläisillä kukkatarhoilla. Usein vaan tulee olo, että kun tukee jotakin eettistä ja/tai ekologista asiaa, näyttää niin sanotusti hanuria jollekin toiselle asialle. Eikö tuostakin voisi ajatella, että toisaalta on epäekologista lentorahdata kukkia kaukaa tänne (lentokoneella kai ne tuodaan?)? Joku muu taas saattaa mieluummin antaa tukensa kotimaiselle työvoimalle jne. Jotenkin näissä asioissa tuntuu olevan aina niin monta eri puolta. Miten valita se pienin paha vai onko se edes mahdollista? Tai oisko niin että jokainen vain valitsee itse mitä asiaa milloinkin haluaa tukea ja sillä hyvä?


En oikeastaan ymmärrä miksi aina baareissa otan noita kamalia leimoja käteen, enhän koskaan edes käy ulkopuolella.. :-D Aina sitä miettii että pitäis jättää ne ottamatta (kun välillä ne ei tahdo kulua poiskaan oikein millään, kuten näkyy...) mutta silti vaan sitä on jotenkin automaattisesti aina käpälä ojossa siellä tiskillä ottamassa sitä leimaa... x)


Vähän aikaa sitten oli taas tilaisuus teettää pari tavallista Abloy-avainta, enkä tietenkään voinut vastustaa kiusausta pelleillä noilla kuoseilla.. x)

Vähän enemmän tekstiä nyt sitten tällä kertaa.. ;o)